Aloitin kirjoittamisen 15-vuotiaana, päivänä jonka muistan vieläkin.
Oli äidinkielen tunti ja aiheena oli runous. Meidän oli tarkoitus kirjoittaa runoja tai muita tekstejä, jotka opettaja sitten lukisi. Itselläni oli tuohon aikaan mieli hyvin synkkänä vanhempien avioeron vuoksi, ja se myöskin näkyi ulospäin. Olin punkkari ja anarkisti, jota ei voinut kiinnostaa muu maailma paskan vertaa.
Joulu teki tuloaan ja elettiin jotain marraskuun ja joulukuun välimaastoa. Ulkona oli pimeää, märkää ja kylmää. Otin kynän käteeni ja ajattelin, että kirjoitetaan sitten saatana runoja! Kirjoitetaan vittu kunnon runoja eikä mitään helvetin liirum laarumia!
Otin kynän käteen ja aloin kirjottaamaan. Muistan kirjoittaneeni jotain tällaista:
Lumihiutaleet leijailevat alas taivaalta.
Maahan laskeutuessaan ne sulavat vedeksi.
Vesi virtaa viemäreihin, missä rotat vain odottavat kuolemaa.
Hyvin synkkää tekstiä kirjoitti tuo poika tuolloin. Muistan kirjoittaneeni muurista, jonka yli tai ali ei pääse, eikä sitä voi kiertää. Muistan, kuinka siirsin ajatuksiani paperille ja se tuntui hyvältä. Tuntui kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä… Lopulta laitoin vihkon kiinni ja unohdin koko asian.
Kun seuraava tunti alkoi, ilmoitti opettaja, että hän aikoo lukea joitain tekstejä ääneen koko luokalle. Selkäpiitäni karmi, sillä en ollut tarkoittanut kirjoituksiani kenenkään kuultavaksi ja pelkäsin, että minun tekstini luetaan. Ja niin pelkoni toteutuikin.
Opettaja luki tietysti minun runoni ääneen ja se muutti elämäni. Ensin vajosin häpeästi pulpettiin, koska oletin, että kaikki nauravat kirjoituksilleni. Mutta kun huomasin, että luokka kuunteli hiljaisena, eikä kukaan sanonut yhtäkään ilkeää sanaa, aloin miettimään…
Illalla otin tyhjän vihkon ja laoin kirjoittamaan lisää, enkä ole lopettanut sitä koskaan.